Sähköauto tuottaa enemmän hiilidioksidia kuin diesel?

 

Yleinen käsitys on, että sähköauto olisi ekologisempi vaihtoehto kuin diesel. Tämä ei välttämättä ole totta. Oikeastaan sähköauto ei vaikuta hiilidioksidipäästöihin mitenkään. Kaikki riippuu siitä, miten akkujen lataukseen käytetty sähkö tehdään. Jos se tehdään esim. venäläisellä kivihiilisähköllä, kokonaispäästöt ovat melkoiset.

Monet sanovat, että tulevaisuudessa sähköauton hyötysuhdetta voidaan kyllä parantaa huomattavasti. Fysiikan lakien mukaan tämä ei ole mahdollista. Sähköauton hyötysuhde on jo tällä hetkellä 90%:n luokkaa. Jos ajatellaan energiankulutusta, sitä voidaan pienentää pienentämällä auton massa esim. puoleen.

Diesel-auton hyötysuhde on myös 90%:n luokkaa, jos sitä tarkastellaan akselilla, kuten edellä sähköauton tapauksessa. Jos sitä tarkastellaan moottorilla, hyötysuhde on 30-40%:n luokkaa, kuten sähköautollakin keskimäärin, mikäli se lasketaan energian tuotantopisteestä lähtien.

Kuluttaja voi vaikuttaa dieselauton ekologisuuteen valitsemalla ympäristöystävällisemmin tuotettua biodieseliä. Sitä voidaan valmistaa esim. jätteestä tai kinkkurasvasta. Sähköautoilija voi toisaalta jättää kymmenen kertaa kalliimman norppasähkön valitsematta, ei ehkä kuitenkaan tulevaisuudessa.

Pitää myös muistaa, että sen lisäksi, ettei Suomen päästöt vaikuta globaaliin ilmastoon yhtään mitään, olemme toisaalta myös hyvin etuoikeutettuja asettamaan yleviä päästötavoitteita. Toisin on esim. Libanonissa, jossa lamppuunkaan ei riitä sähköä kuin kolmena päivänä viikossa.

Älkää vanhoja metsiä suojelko, suojelkaa hakkuuaukkoja!

 

Tuleva vanha metsä

Metsä merkitsee eri ihmisille eri asioita. Joillekin se on käyttöpääomaa, joillekin henkistä pääomaa. Hyvästä tukkipuusta voi saada 55€/m3. Päätehakkuuikäisestä metsästä yli 10000 €/ha. Henkisen pääoman hintaa on vaikea euroissa arvottaa. Joidenkin mielestä se on korvaamatonta. Joillekin metsä on pyhä paikka.

Ensimmäiset kansallispuistot perustettiin jo ennen sotia. Osa jäi sodan jalkoihin, mutta ainakin 1938 perustetut Pallas-Ounas ja Pyhätunturi ovat vielä voimissaan. Vuonna 1956 perustettiin useita kansallispuistoja, esimerkiksi Pyhä-Häkki keskisuomessa. 70-luvulla kansallispuistot alettiin näkemään myös henkisen hyvinvoinnin ja virkistyksen lähteenä. Niille piti olla järkevä pääsy, reittejä ja muita retkeilyyn liittyviä palveluita. Retkeilyinnostus ja lisääntynyt vapaa-aika johti 11 kansallispuiston perustamiseen vuonna 1982. Silloin perustettiin mm. Kauhaneva-Pohjankangas, Lauhanvuori ja Seitseminen.

Kansallispuistojen lisäksi perustettiin luonnonsuojelu- ja rauhoitusalueita,  joiden tavoitteena oli ensisijaisesti suojella harvinaisia eliölajeja ja elinympäristöjä. EU:n masinoiman Natura-hankkeen puitteissa onnistuttiin rauhoittamaan n. 50000 neliökilometriä luontodirektiivin määrittämiä ympäristöjä. Pääosa niistä valtion maille. Yksityismailla tämä EU-hanke sai myös vastustusta. Monet kokivat sen ulkoisena puuttumisena maanomistuksen ja maankäytön periaatteisiin. Jotkut hakkasivat varmuuden vuoksi koko metsän sen jälkeen, kun natura-kartoittaja oli sieltä löytänyt harvinaisen käävän, jonka nimeä ympäristökeskus ei suojelusyistä suostunut edes ilmoittamaan.

Kritisoidun Natura-ohjelman jälkeen perustettiin kansallinen Metso-ohjelma, jonka tavoitteena oli Etelä-Suomen metsien luontoarvojen suojelu. Se perustui vapaaehtoisuuteen. Metsänomistajille annettiin pysyvän suojelun lisäksi mahdollisuus sitoutua myös määräaikaissuojeluun tai pelkästään metsäluonnonhoitoon.

Pentti Linkolan perustaman Luonnonperintösäätiön tavoitteena on lahjoitusvaroin hankkia omistukseensa luontoarvoiltaan merkittäviä kohteita ja taata niille luonnonsuojelulainen pysyvä rauhoitus.

Ponnisteluista huolimatta metsäluonnon suojelussa Etelä-Suomessa tavoitteista on jääty kauas jälkeen. Uhanalaisuusraporttien mukaan metsälajeista lähempänä sukupuuttoa on yli 800 lajia. Ympäristöasiantuntijat pitävät 10% suojelutasoa minimitavoitteena, eikä sekään oikein riitä. 10% on myös taso, jota EU tavoittelee. Tietysti pitää huomioida, että jos puhutaan vaikka Belgian metsistä, 10% on eri määrä kuin puhuttaessa Suomen metsistä. Toisaalta luonnonvarakeskuksen laskelmien mukaan 10% suojelutaso yhdistettynä nykyisen tasoisiin hakkuisiin muuttaisi melko nopeasti metsät yhä nuoremmiksi. Samalla se vähentäisi merkittävästi teollisuuden puunsaantia. Kaikkia palikoita on siis hankala sovittaa yhteen.

Viimeisten Etelä-Suomen metsien hankinta suojeluun vaatii valtiolta melkoista rahallista panostusta. Vanhoissa metsissä kasvaa yleensä vankka metsä, joka pitäisi korvata maanomistajalle vähintään käypään arvoon. Tämän vuoksi puuttuvat suojeluprosentit pitäisi tavoittaa hankkimalla suojeluun kaluttuja ja aurattuja hakkuuaukkoja. Kuka isäntä nyt hakkuuaukon suojelua vastustaisi? Ei kukaan. Hakkuaukko tänään merkitsee vanhaa metsää 100 vuoden kuluttua. Ehkä jo 80 vuoden kuluttua, kunhan ilmasto saadaan kunnolla lämpiämään. Tämä olisi järkevä satsaus tulevaisuuteen.

Hakkuu- tai paloaukkoa ei pidä jättää kokonaan luonnon hoidettavaksi. Muuten 100 vuoden kuluttua paikalla on vain alijäreä, umpeenkasvanut rääseikkö. Kestää toiset 100 vuotta ennen kuin se aukkoontumisen  edetessä alkaa muistuttaa oikeaa vanhaa metsää. Suojeluaukkoa pitää aluksi hoitaa. noin 10-15 vuoden kuluttua tehdään raivaus, josta samalla saadaan energiapuuta korvaamaan fossiilisia. Noin 40 vuoden kuluttua tehdään ensiharvennus, josta saadaan myös myyntipuuta. Tätä täydennetään toisella harvennuksella n. 60 vuoden iässä, jolloin kohteelle jätetään noin 600 runkoa/ha. Tämän jälkeen metsä jätetään luonnon hoidettavaksi ja alle 100 vuoden kuluttua meillä on komea vanha metsä. Tuulenkaadot pitävät myös kuoriaiset ja sienet tyytyväisinä. Tuulenkaatoja ei tarvitse kauaa odotella. Siitä pitävät ilmastohätätilan myrskyt huolen.