Suomalainen maanpuolustustahto

flickr.com/photos/museovirastonkuvakokoelmat/21242059325

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan (kuvaava nimi!) vuonna 2018 julkaistun raportin mukaan suomalaistan maanpuolustustahto on pudonnut alimmalle tasolleen lähes 30 vuoteen. Tulos ei varmaankaan ollut Suomen maanpuolustuksesta, aseistuksesta ja varsinkin hävittäjähankinnoista vastaavien ja palkkansa saavien mieleen. Kyselytutkimusta onkin päivitetty vuosina 2019 ja 2020 ja niiden tuloksia on otsikoitu lauseella: maanpuolustustahto on kasvussa. Mutta jos katsotaan käyriä, trendi on edelleen laskeva, ollaan edelleen alimmalla tasolla vuosikymmeniin. Pientä vuosittaista vaihtelua esiintyy, joka mahtuu pääosin virhemarginaaleihin.

Miksi nykynuoria ei maan puolustaminen kiinnosta valtaapitävien toivomalla tavalla? Yksi tekijä, joka voi vaikuttaa molempiin suuntiin, on varmasti se, että viimeisestä sodasta on jo kulunut aikaa enemmän kuin miesmuisti. Nykypäivänä pelon ja ahdistuksen kohteeksi on tullut trendikkäämpiä asioita kuten saastuminen, kasvihuoneilmiö, nälänhätä, pakolaiset, työttömyys tai vakavat kulkutaudit. Näiden kysymysten ratkaisu kiinnostaa nykynuoria ilmeisesti enemmän kuin miljardin heittäminen joka vuosi tiedostamattomaan uhkaan, jota ei kuitenkaan, sen eskaloituessa, voida miljardeilla ratkaista.

Jos kadun kulkijoilta kysytään heidän halukkuuttaan puolustaa ase kädessä Suomea, saa noin joka toisessa tapauksessa myönteisen vastauksen. Mitä tämä ase kädessä puolustaminen käytännössä tarkoittaa? Ruotsiko tänne hyökkää? Ei varmaankaan. Tulevatko sakemannit taas miehittämään Pohjois-Suomen? Ei tunnu todennäköiseltä. Mehän jo oikeastaan kuulutaan EU:n kautta Saksaan (In Bundes). Ei, kun ase kädessä lähdetään puolustamaan Suomea, silloin lähdetään itärajalle ryssiä tappamaan. Tähän vedetään linja ja rintamasuunta tuo. ”Ryssä on sieltä tulossa ja se yrittää teidät tappaa. Koettakaa nyt pojat ampua niitä takasi.”

Jos iltapimeässä ajat kauriinvasan päälle. Se huutaa vähän peijakkaasti puskurin välissä. Pystytkö lyömään sitä tunkilla päähän? Jaa, et vai? Mutta silti pitäisi sotimaan päästä.

Monen mielestä tulevaisuuden sodat ovat kyberteknisiä. Ne tapahtuvat tietokonemaailmassa. Niitä ohjaavat robotit. Meidän energiantuotantomme, liikenteemme, hallintomme lamaannutetaan. Näin varmasti tapahtuukin. Mutta kyllä sotaan aina ikävä kyllä liittyy se kliininen puoli. Ihmisiä pitää tietty määrä tappaa, ennen kuin voittaja selviää. Sota jatkuu kunnes toinen osapuoli taputtaa tatamiin.

Ei ihmisten tappaminen vaikeaa ole. Yleensä riittää kun osaa painaa liipaisinta. Jatkosodassakin tavallisista maatilan rengeistä tuli pienellä harjoituksella ihan mukiinmeneviä tappajia.

Tappamisen motiivi sodassa on usein hakusessa. Sen etsimistä tai kyseenalaistamista tositoimissa ei suvaita. Sotilaan ei pidä ääneen alkaa miettiä, onko mitään järkeä yrittää uudestaan epäonnistua tuon pahaisen kukkulan valtaamisessa, jos se merkitsee 1000 kaverin kuolemaa.

Sota on järjetön ja brutaali tapa ratkaista asioita. Se on syvällä meidän geeneissämme. Ilman niitä roikkuisimme vielä tyytyväisinä hännästämme tansanialaisessa apinanleipäpuussa.

Sota esitetään kansalaisille aina väistämättömänä. Olemme menettämässä jotain itsellemme korvaamatonta. Esimerkiksi palan Karjalaa, joka oli kuulunut itsenäiseen Suomeen parikymmentä vuotta. Sitä ennen tuhat vuotta Ruotsiin tai Venäjään. Jota ennen se oli ollut 100 000 vuotta jään alla.

Sodassa vihollinen demonisoidaan. Ne on vääräuskoisia, väärän värisiä, vähintään kommunisteja. Ne tulee ja raiskaa meidän tyttäret. Jopa äidit.

Enomies Veikko, silloin parikymppinen poikanen, makasi paloaukean laidassa. Aukion toiselta puolelta kuului perkeleellistä pulinaa. Kohta sieltä tultiin. Yksi Igor näytti tulevan suoraan  kohti. Veikko puristi pystykorvaa tiukemmin. ”Tuon näreen kohdalla hänelle tulee noutaja, niin mie oon sen päättänt”, tuumi Veikko. Igor ei näyttänyt vasiten viholliselta. Enempi muistutti Enomiehen veljeä. Pälyili orvon näköisenä joka suuntaan. Veikko ei tiennyt, että kaveri oli viime yönä tullut junalla Siperiasta. Tuskin tiesi missä Suomi oli tai miksi sinne pitäisi hyökätä. Mitään pahaa hän ei koskaan ollut tehnyt kenellekään. Varsinkaan ei suomalaisille.

Veikko toivoi jo, että kaveri vetäisi maihin. Ettei tarvitsisi ampua.  Ei, pystyssä tuli vaan poika. 50 metrin päästä hän lasautti rintaan. Igor lensi selälleen. Näytti kuitenkin jääneen henkiin, piruparka. Veikko meni Igorin luo. Igor nosteli päätään. Verta tuli suusta ja rinnasta. Igor sanoo jotain venäjäksi. Se ei pyydä armoa, eikä huuda jumalaa tai äitiä. Sen Veikko tajuaa. Hänellä on taustalla pitkä venäjä. Viipurin poikii kun on. Joku viesti sillä hänelle on, mutta ei saa korinalta selvää. Sitten täytyi painaa pistin keuhkosta läpi ja jatkaa matkaa, mutta Igor ei koskaan häntä jättänyt.

Vielä kuolinvuoteella Enomies tunnusti, että jos jotain voisi muuttaa, sen pojan siellä paloaukealla hän olisi halunnut jättää tappamatta. Koko elämänsä hän on halunnut tietää mitä se poika hänelle sanoi. Ehkä hän vielä saa tilaisuuden kysyä. Sitten kun ollaan molemmat samalla puolen rajaa.

”On mulla unelma
Vapaa maailma
Vailla rajoja.

Muut saa tehdä ihan mitä niitä huvittaa
Mut’ mull’ on unelma.”
(Ismo Alanko, On mulla unelma)