Pentti Linkola, messias vain marttyyri?

commons.wikimedia.org/wiki/File:Pentti_linkola.jpg

 

Anneli Jussila on kirjoittanut kirjan nuoruuden ihastuksestaan ja suuresti arvostamastaan Pentti Linkolasta, tuosta Ritvalan kylähullusta. Lähtökohdistaan johtuen teosta ei voi liiasta objektiivisuudesta moittia. Linkolaa laitetaan hieman isompiin saappaisiin kuin ne nokialaiset, joissa hän koko pariviikkoisen linturetkensä ajan tapasi nukkua. Objektiivisuus ei sinänsä ole mikään hyve. Linkolan kanssa eläneen ja kaiken kokeneen henkilön mielipiteet ja tulkinnat voivat yhtälailla olla kiinnostavia.

Pentti solmi mielellään suhteita älykkäisiin ja filosofointiin taipuvaisiin henkilöihin. Varsinkin naisiin. Erityisesti, jos he pystyivät pitämään venettä sivutuulessa verkkojen kokemisen ajan tai hurmaantumaan auringonnoususta Itäkairassa.

80-luvulla Pentistä oli tullut tunnettu luontofilosofi kirjoituksillaan ja pysähtyneeseen 40-luvun omavaraistalouteen tähtäävällä elämäntavallaan. Linkolasta levisi voimakas alfa-uroksen tuoksu, joka oli sekoitus liian lämpimässä säilöttyä kalaa ja pesemättömän paidan hikeä. Siinä oli varmaan ripaus muitakin, tässä erittelemättömiä ainesosia. Moni tyttö kävi tutustumassa, mutta moni tuli toisiin ajatuksiin. Unelmat paremmasta maailmasta hävisivät, kun elämän karuus paljastui. Laatokkamallisen veneen soutaminen syysmyrskyssä tai parin päivän patikointi kairassa, eväänä vain savustettu lahna oli monelle liikaa. Anneli jäi pidemmäksi aikaa. 

Kirjassa esitellään kevyesti erinäisiä sattumuksia vuosien varrelta. Milloin ollaan kalassa, milloin linturetkellä. On kesä, satakieli laulaa lehdossa. Tavataan ystäviä ja keskustellaan luonnosta, sen tulevaisuudesta ja ihmisen osasta siinä. Kirjan loppuosa on puisevaa filosofista pohdintaa. Linkolan sanomisia ja kirjoituksia vertaillaan lähes kaikkiin maailman filosofeihin, niitä tulkitaan ja aina löytyy yhtymäkohtia. Aleksis Kiven seitsemästä veljeksestä tietysti löytyy arkkityyppi meille jokaiselle, mutta ei edes Väinämöistä jätetä yksin virittelemään hauenluista kanneltaan kalevalalaiseen sankaritarustoon. Pentti Linkola käväisee sielläkin.

Lopuksi Linkolasta tehdään puoliväkisin uskonnollista persoonaa. Hän ei ollut puhdas evolutionisti tai darwinisti, vaan uskoi omalla tavallaan korkeimpaan voimaan. Vanhoilla päivillään hän liittyi takaisin kirkkoon, lauloi virsiä ja pohti Jumalan manifestaatiota luonnossa. Jos hän ei kirjan mukaan ollut suorastaan Messias, niin jonkinlainen mystikkomunkki kuitenkin. Tietysti hyvä, että tulkinnat käsittelevät tapahtumia tässä ajassa. Muuten saattaisi käydä niin kuin aikanaan evankelistoille, jotka kirjoittivat tutkielman Jeesuksesta 300 vuotta hänen kuolemansa jälkeen kuulopuheiden perusteella. Pentti Linkolakin olisi muka kävellyt vetten päällä, vaikka todellisuudessa käveli sentin jäällä.

Filosofia on käsitys maailmasta ajattelun tasolla tiettynä aikana. Filosofointi on käsitysten erittelyä ja analyysiä. Filosofiksi pääset, jos pysytyt raflaavat mielipiteesi esittämään riittävän juohevasti, mielellään kirjallisessa muodossa, ja kun kuolemastasi on kulunut mielellään yli 100 vuotta. Tieteenä filosofia on roskaa. Maallikot kutsuvat sitä paskan jauhannaksi. Sillä on kuitenkin voimakas terapeuttinen ja ihmisen sosiaalisuuteen liittyvä aspekti. Ihminen kaipaa filosofointia. 

Erilaisiakin tulkintoja filosofiasta tietenkin esitetään. Jotkut pitävät filosofiaa kaiken tieteen perustana. Tällä kaiketi voidaan viitata korkeintaan tiedon käsittelyn metodeihin, jotka tavallaan periytyvät filosofiasta. Antiikin aikana tietysti kaikki tiede oli filosofiaa, koska elämästä ja aineesta ei juuri mitään ymmärretty. Itse olen aika pitkälle Ludvig Wittgensteinin kannalla, jonka mukaan filosofia ei ole mikään tiede ja filosofien suurin virhe on, että he pitävät itseään tiedemiehinä. Wittgenstein myös kertoi lukeneensa elämässään vain muutaman filosofisen teoksen ja katuvansa syvästi niidenkin lukemista. Silti häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä filosofina.

Wittgensteinin ja Linkolan välillä löytää paljon yhtymäkohtia. Molemmat olivat persoonina tosi erikoisia. Wittgenstein analysoi kielen loogista rakennetta pakonomaisella vimmalla. Joskus hänen tutorinsa Bertrand Russell olikin kysynyt synkkiin ajatuksiin vaipuneelta ja huoneessa koko yön edes takas ravanneelta Wittgensteinilta, että mietitkö logiikkaa vain syntejäsi. 

Yliopistoura ei Wittgensteinia juuri kiinnostanut. B.Russell sai hänet vaivoin väittelemään tohtoriksi. Väitöskirja oli outoon hakemistopuuhun jäsennelty Tractatus Logico-Philosophicus. Siinä Wittgenstein määritteli kielen rajat seuraavilla pääkategorioilla: 

• 1) Maailma on tosiseikkojen  kokonaisuus, 
• 2) Tosiseikka on yksityisten asioiden vallitsemista, 
• 3) Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia, 
• 4) Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet, 
• 5) Lauseet ovat totuusfunktioita, 
• 6) Totuusfunktiolla on tietty muoto, 
• 7) Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Filosofoinnin lisäksi ihmisen toimintaa on ohjannut usko johonkin korkeimpaan voimaan. Jumalan ja pyhyyden etsiminen ja kokeminen on meillä geeneissä ainakin neandertalin ajoilta. Uskon synnyttää pelko jostain selittämättömästä. Ihminen tajuaa kuolevansa. Kaiken päättyminen ahdistaa. Onko maa, taivas ja aurinko olleet iäti? Uskontoihin liittyy tietty menetelmä. Pitää elää hyveellisesti tietyn kaavan mukaan. Palkintona on pelastuminen, taivas. Jos et noudata sääntöjä, sinua rangaistaan, joudut helvettiin tai inkarnoidut apinaksi. Muihin uskontoihin kuuluvat ovat vääräuskoisia, heidät koetetaan kukistaa tai käännyttää. Uskonto on myös poliittisen vallan väline. Sillä hallitaan massoja.

Mielestäni kauneinta mitä ihminen on saanut aikaan on kvanttifysiikka. Sen todistaminen, että maailma syntyy satunnaisesti tyhjästä ei kuitenkaan ole saanut varauksetonta kannatusta, ei edes ns. ”sivistyneistön” keskuudessa.  Vielä nyt 2020-luvullakin, jos kadun ihmisiltä kysytään, yli puolet saattaa tunnustaa uskovansa Jumalaan.

Pentti Linkolalle annettiin paljon anteeksi, vaikka tiedettiinkin, ettei toiminta täysin terveeltä vaikuta. Pikkupoikana hän keräsi Elannon maitoautojen rekisterinumeroita. Myöhemmin hän hurahti lintuihin. Sitäkin hän teki yhtä pakonomaisesti, kaikkensa antaen, itseään säästämättä. Samanlainen pakkoneuroottinen toiminta on tyypillistä kaikille lintumiehille.

Pentti Linkola osasi lukea ja kirjoittaa jo viisivuotiaana. Hän luki erilaista kirjallisuutta koko elämänsä. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa. Suomenkielen sanat asettuivat, kuin maagisen voiman vetäminä, mielekkäiksi lauseiksi. Hänen teksteissään oli outoa voimaa, olipa kyseessä sitten essee, proosa tai lintukäsikirjan lajikuvaus.

Olen kyllä lukenut kaikki Linkolan kirjat. Mutta itseäni eniten vaikuttanut asia on tietoisuus siitä, että jossain Panelian soilla Pentti 50-luvulla rengasti Satakunnan viimeiset muuttohaukat. Sitä mietin usein, kun ajelen Kiukaisten ohi Euraan. Se vaikuttaa ehkä juuri siksi, että muuttohaukat ovat jo kauan sitten kadonneet, eikä ole enää Panelian soitakaan.

Kun olin pieni, metsät avautuivat suoraan kotiovelta sankkoina, täynnä salaisuuksia. Vanhassa metsässä ihminen kokee pyhyyden, hiljaisuuden ja kuoleman. Ihmiset kaipaavat lapsuutensa maisemaan. Se ei kuitenkaan palaa takaisin. Sen takia meidän on pystyttävä haltioitumaan hakkuuaukoistakin. Mikä avaruus, autius, pysähtyneisyys niihinkin sisältyy, mutta kuitenkin toivo uudesta.

Saattaa olla, että ilmasto lämpiää ja meret kiehahtaa. Silloin happi loppuu ilmasta, mutta se ei ole insinöörille iso ongelma.  Saahan Marsiinkin jo varata matkoja, eikä sielläkään ole happea. Ilmaston lämpenemisestäkään ei pidä ahdistua. Tulee vielä jääkausiakin. Mutta joskus kaikki varmasti päättyy. Sinä iltana palaamme kaikki kotiin tuntemattomia teitä.

pixnio.com/fi/media/kalastusvene-puinen-hylatty-vanha-tulva