Pentti Linkolan suusta kuultua

 

"Lintuverkkoihin ja kalaverkkoihin kuolleet linnut olivat tietysti aina suuri tragedia. Tämän onnettomuuden jonkinlaiseksi lieventämiseksi lintuverkkoihin kuolleet linnut syötiin, samoin kuin kalaverkkoihin kuolleet uikut. Mikään ei ole niin maistuvaa kuin uikkukeitto. Paitsi tietysti sarvipöllö."

Pentti Linkola, messias vain marttyyri?

commons.wikimedia.org/wiki/File:Pentti_linkola.jpg

 

Anneli Jussila on kirjoittanut kirjan nuoruuden ihastuksestaan ja suuresti arvostamastaan Pentti Linkolasta, tuosta Ritvalan kylähullusta. Lähtökohdistaan johtuen teosta ei voi liiasta objektiivisuudesta moittia. Linkolaa laitetaan hieman isompiin saappaisiin kuin ne nokialaiset, joissa hän koko pariviikkoisen linturetkensä ajan tapasi nukkua. Objektiivisuus ei sinänsä ole mikään hyve. Linkolan kanssa eläneen ja kaiken kokeneen henkilön mielipiteet ja tulkinnat voivat yhtälailla olla kiinnostavia.

Pentti solmi mielellään suhteita älykkäisiin ja filosofointiin taipuvaisiin henkilöihin. Varsinkin naisiin. Erityisesti, jos he pystyivät pitämään venettä sivutuulessa verkkojen kokemisen ajan tai hurmaantumaan auringonnoususta Itäkairassa.

80-luvulla Pentistä oli tullut tunnettu luontofilosofi kirjoituksillaan ja pysähtyneeseen 40-luvun omavaraistalouteen tähtäävällä elämäntavallaan. Linkolasta levisi voimakas alfa-uroksen tuoksu, joka oli sekoitus liian lämpimässä säilöttyä kalaa ja pesemättömän paidan hikeä. Siinä oli varmaan ripaus muitakin, tässä erittelemättömiä ainesosia. Moni tyttö kävi tutustumassa, mutta moni tuli toisiin ajatuksiin. Unelmat paremmasta maailmasta hävisivät, kun elämän karuus paljastui. Laatokkamallisen veneen soutaminen syysmyrskyssä tai parin päivän patikointi kairassa, eväänä vain savustettu lahna oli monelle liikaa. Anneli jäi pidemmäksi aikaa. 

Kirjassa esitellään kevyesti erinäisiä sattumuksia vuosien varrelta. Milloin ollaan kalassa, milloin linturetkellä. On kesä, satakieli laulaa lehdossa. Tavataan ystäviä ja keskustellaan luonnosta, sen tulevaisuudesta ja ihmisen osasta siinä. Kirjan loppuosa on puisevaa filosofista pohdintaa. Linkolan sanomisia ja kirjoituksia vertaillaan lähes kaikkiin maailman filosofeihin, niitä tulkitaan ja aina löytyy yhtymäkohtia. Aleksis Kiven seitsemästä veljeksestä tietysti löytyy arkkityyppi meille jokaiselle, mutta ei edes Väinämöistä jätetä yksin virittelemään hauenluista kanneltaan kalevalalaiseen sankaritarustoon. Pentti Linkola käväisee sielläkin.

Lopuksi Linkolasta tehdään puoliväkisin uskonnollista persoonaa. Hän ei ollut puhdas evolutionisti tai darwinisti, vaan uskoi omalla tavallaan korkeimpaan voimaan. Vanhoilla päivillään hän liittyi takaisin kirkkoon, lauloi virsiä ja pohti Jumalan manifestaatiota luonnossa. Jos hän ei kirjan mukaan ollut suorastaan Messias, niin jonkinlainen mystikkomunkki kuitenkin. Tietysti hyvä, että tulkinnat käsittelevät tapahtumia tässä ajassa. Muuten saattaisi käydä niin kuin aikanaan evankelistoille, jotka kirjoittivat tutkielman Jeesuksesta 300 vuotta hänen kuolemansa jälkeen kuulopuheiden perusteella. Pentti Linkolakin olisi muka kävellyt vetten päällä, vaikka todellisuudessa käveli sentin jäällä.

Filosofia on käsitys maailmasta ajattelun tasolla tiettynä aikana. Filosofointi on käsitysten erittelyä ja analyysiä. Filosofiksi pääset, jos pysytyt raflaavat mielipiteesi esittämään riittävän juohevasti, mielellään kirjallisessa muodossa, ja kun kuolemastasi on kulunut mielellään yli 100 vuotta. Tieteenä filosofia on roskaa. Maallikot kutsuvat sitä paskan jauhannaksi. Sillä on kuitenkin voimakas terapeuttinen ja ihmisen sosiaalisuuteen liittyvä aspekti. Ihminen kaipaa filosofointia. 

Erilaisiakin tulkintoja filosofiasta tietenkin esitetään. Jotkut pitävät filosofiaa kaiken tieteen perustana. Tällä kaiketi voidaan viitata korkeintaan tiedon käsittelyn metodeihin, jotka tavallaan periytyvät filosofiasta. Antiikin aikana tietysti kaikki tiede oli filosofiaa, koska elämästä ja aineesta ei juuri mitään ymmärretty. Itse olen aika pitkälle Ludvig Wittgensteinin kannalla, jonka mukaan filosofia ei ole mikään tiede ja filosofien suurin virhe on, että he pitävät itseään tiedemiehinä. Wittgenstein myös kertoi lukeneensa elämässään vain muutaman filosofisen teoksen ja katuvansa syvästi niidenkin lukemista. Silti häntä pidetään yhtenä 1900-luvun merkittävimpänä filosofina.

Wittgensteinin ja Linkolan välillä löytää paljon yhtymäkohtia. Molemmat olivat persoonina tosi erikoisia. Wittgenstein analysoi kielen loogista rakennetta pakonomaisella vimmalla. Joskus hänen tutorinsa Bertrand Russell olikin kysynyt synkkiin ajatuksiin vaipuneelta ja huoneessa koko yön edes takas ravanneelta Wittgensteinilta, että mietitkö logiikkaa vain syntejäsi. 

Yliopistoura ei Wittgensteinia juuri kiinnostanut. B.Russell sai hänet vaivoin väittelemään tohtoriksi. Väitöskirja oli outoon hakemistopuuhun jäsennelty Tractatus Logico-Philosophicus. Siinä Wittgenstein määritteli kielen rajat seuraavilla pääkategorioilla: 

• 1) Maailma on tosiseikkojen  kokonaisuus, 
• 2) Tosiseikka on yksityisten asioiden vallitsemista, 
• 3) Tosiseikkojen loogiset kuvat ovat ajatuksia, 
• 4) Ajatuksia ovat mielekkäät lauseet, 
• 5) Lauseet ovat totuusfunktioita, 
• 6) Totuusfunktiolla on tietty muoto, 
• 7) Mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava.

Filosofoinnin lisäksi ihmisen toimintaa on ohjannut usko johonkin korkeimpaan voimaan. Jumalan ja pyhyyden etsiminen ja kokeminen on meillä geeneissä ainakin neandertalin ajoilta. Uskon synnyttää pelko jostain selittämättömästä. Ihminen tajuaa kuolevansa. Kaiken päättyminen ahdistaa. Onko maa, taivas ja aurinko olleet iäti? Uskontoihin liittyy tietty menetelmä. Pitää elää hyveellisesti tietyn kaavan mukaan. Palkintona on pelastuminen, taivas. Jos et noudata sääntöjä, sinua rangaistaan, joudut helvettiin tai inkarnoidut apinaksi. Muihin uskontoihin kuuluvat ovat vääräuskoisia, heidät koetetaan kukistaa tai käännyttää. Uskonto on myös poliittisen vallan väline. Sillä hallitaan massoja.

Mielestäni kauneinta mitä ihminen on saanut aikaan on kvanttifysiikka. Sen todistaminen, että maailma syntyy satunnaisesti tyhjästä ei kuitenkaan ole saanut varauksetonta kannatusta, ei edes ns. ”sivistyneistön” keskuudessa.  Vielä nyt 2020-luvullakin, jos kadun ihmisiltä kysytään, yli puolet saattaa tunnustaa uskovansa Jumalaan.

Pentti Linkolalle annettiin paljon anteeksi, vaikka tiedettiinkin, ettei toiminta täysin terveeltä vaikuta. Pikkupoikana hän keräsi Elannon maitoautojen rekisterinumeroita. Myöhemmin hän hurahti lintuihin. Sitäkin hän teki yhtä pakonomaisesti, kaikkensa antaen, itseään säästämättä. Samanlainen pakkoneuroottinen toiminta on tyypillistä kaikille lintumiehille.

Pentti Linkola osasi lukea ja kirjoittaa jo viisivuotiaana. Hän luki erilaista kirjallisuutta koko elämänsä. Kirjoittaminen oli hänelle helppoa. Suomenkielen sanat asettuivat, kuin maagisen voiman vetäminä, mielekkäiksi lauseiksi. Hänen teksteissään oli outoa voimaa, olipa kyseessä sitten essee, proosa tai lintukäsikirjan lajikuvaus.

Olen kyllä lukenut kaikki Linkolan kirjat. Mutta itseäni eniten vaikuttanut asia on tietoisuus siitä, että jossain Panelian soilla Pentti 50-luvulla rengasti Satakunnan viimeiset muuttohaukat. Sitä mietin usein, kun ajelen Kiukaisten ohi Euraan. Se vaikuttaa ehkä juuri siksi, että muuttohaukat ovat jo kauan sitten kadonneet, eikä ole enää Panelian soitakaan.

Kun olin pieni, metsät avautuivat suoraan kotiovelta sankkoina, täynnä salaisuuksia. Vanhassa metsässä ihminen kokee pyhyyden, hiljaisuuden ja kuoleman. Ihmiset kaipaavat lapsuutensa maisemaan. Se ei kuitenkaan palaa takaisin. Sen takia meidän on pystyttävä haltioitumaan hakkuuaukoistakin. Mikä avaruus, autius, pysähtyneisyys niihinkin sisältyy, mutta kuitenkin toivo uudesta.

Saattaa olla, että ilmasto lämpiää ja meret kiehahtaa. Silloin happi loppuu ilmasta, mutta se ei ole insinöörille iso ongelma.  Saahan Marsiinkin jo varata matkoja, eikä sielläkään ole happea. Ilmaston lämpenemisestäkään ei pidä ahdistua. Tulee vielä jääkausiakin. Mutta joskus kaikki varmasti päättyy. Sinä iltana palaamme kaikki kotiin tuntemattomia teitä.

pixnio.com/fi/media/kalastusvene-puinen-hylatty-vanha-tulva

Pentti Linkola In Memoriam

Luonnonsuojelija, ornitologi Pentti Linkola, 87, on kuollut

”Kun puhun kehitysavusta, tulee jälleen mieleeni vertaus Jeesus Nasaretilaiseen. Samalla lailla kun hän puhdisti temppelin rahanvaihtajista, samalla lailla Vihreä liike on puhdistettava kehitysapulaisista, sillä heidän mukanaan liike onnistuu luonnonvarain ehdyttäjänä ajamaan kaikkien muiden poliittisten puolueittenkin edelle.” (Pentti Linkola 1985)

Kun ajattelee Linkolan pitkää elämää, väistämättä tulee mieleen, ettei kuhan kalastuksella ainakaan rikastu. Ei varsinkaan, jos sitä harrastaa soutupaatilla ja talvella ikälopulla hevosenkaakilla.

Pentti Linkola syntyi 7. joulukuuta 1932.  Isä oli kasvitieteen professori Kaarlo Linkola. Äiti oli os. Suolahti. Äidin yliopistoura päättyi avioliittoon, mutta muuten suvussa vilisi tiedemiehiä, tutkijoita ja muita kuuluisuuksia.

Linkolan nuoruudenkodissa ihannoitiin saksalaisia, kuten paremmissa piireissä tuohon aikaan tapana oli. Natsismi ei ollut mikään ongelma. Pentin isosetä tunnettiin työläispiireissä valkoisena lahtarikenraalina. Valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler lomaili jatkosodan aikana Suolahtien huvilalla. Ehkäpä tämä ympäristö vaikutti myös Pentti Linkolan myöhempiin käsityksiin. Diktatuuri ei välttämättä ehkä ollutkaan huono hallintajärjestelmä eikä fasismi muita pahempi ideologia.

Pentti oli jo pienenä ylivilkas. Epäonnistumisiin reagoitiin raivokohtauksilla. Koulussa hänellä oli vaikea-asteinen tarkkaavaisuushäiriö. Kaikki muu kuin opetuksen seuraaminen kiinnosti. Ei häntä silti tyhmäksi kukaan haukkunut. Hän osasi lukea ja kirjoitti kirjeitä ja pienimuotoisia tutkimuksia ennen kouluun menoa.

Opiskelu ei ollut Linkolaa varten. 1951 hän aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa, mutta vuoden päästä hän oli valmis vaihtamaan yliopistouran lintujen rengastukseen Signilskärillä. Sen jälkeen linnut veivät miestä. Hänestä tuli ammattimainen harrastajaornitologi. Ei ole varmasti montaakaan Suomen kuntaa, jossa hän ei pyöräillyt. Suomen lisäksi muissa pohjoismaissa, Euroopassa, Vienan Karjalassa.

Lintutieteellisten käsikirjojen tekoon Pentti syventyi pakonomaisella antaumuksella. Suuri lintukirja syntyi Olavi Hildenin kanssa 1955. Pohjolan linnut värikuvin valmistui 1974. Se on vieläkin yksi vaikuttavimmista teoksista lintutieteen saralla.

Linkola osallistui innokkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Häntä luonnehdittiin ekoterroristiksi. Hänen mielestään ihminen oli maapallon suurin uhka ja vitsaus. Kaikki tapahtumat, joissa ihmisiä kuoli mahdollisimman paljon olivat hyvästä. Aivan sama aiheuttiko sen sota, rutto tai kolera tai corona.  Asian tiimoilta syntyi lukuisia  kirjoja, kuten: Unelmat paremmasta maailmasta, Toisinajattelijan päiväkirjasta ja Johdatus 90-luvun ajatteluun.

Pentti Linkola oli myös perustamassa Vihreää liittoa. Hänen ohjelmansa oli kuitenkin liian radikaali Pekka Haavistolle, Heidi Hautalalle ja Eero Paloheimolle. Silloin Pentti varmasti tajusi, että Vihreillä on utopioita, mutta heiltä puuttuu menetelmät. Komsi pystyi pelastamaan Koijärven, mutta Vihreä liitto ei pelasta maailmaa. Se on vain keskustelukerho, joka haluaa kaikkea hyvää homoille, lesboille, feministeille ja kaikille yksilöille maailmassa, mikä tietenkään ei ole millään metodilla mahdollista.

Läheisten todistuksen mukaan Pentti oli yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä.

1950-luvun lopulla Pentti Linkola ryhtyi päätoimiseksi kalastajaksi. Hän kalasti mm. Päijänteellä ja Vanajanselällä. Kalastus oli Pentin mielestä sitä oikeata työtä, jota miehen piti tehdä. Hän teki siitä mission itselleen. Kalastus painottui talviakaan. Kesät vietettiin edelleen petolintujen pesillä ja lintulaskennoissa.

Linkola kalasti pääasiassa kuhaa. Hyvät kalat myytiin tukkuun, mädät syötettiin perheelle. Pataan päätyivät myös verkkoihin kuolleet uikut. Kuolleesta ketusta tehtiin kettukeittoa. Lisäsärpimeksi Pentti pyydysti lintulaudalta paskanärhiä.

Pentti Linkolan hiuksista on mitattu suurin määrä metyylielohopeaa. Säteilyä n. 10-kertainen määrä normaalitasoon verraten. Se ei silti tahtia haitannut. Soutupaatilla ei hänen kanssaan kannattanut lähteä kilpasille.

Linkola pyrki viimeiseen saakka välttämään moottorikäyttöisiä apuvälineitä. Verkkojäillä hänellä oli apunaan hevonen. Kalalaatikot vietiin 12 kilometrin päähän linja-autolle polkupyörän tarakalla, myös marraskuun pimeydessä ja vesiliukkailla. Joskus kuhat olivat pitkin tietä kymmenen kertaa tuon matkan aikana. Lopulta hän myöntyi ostamaan auton. Vain kalojen kuljetusta varten. Se oli vanha Hiace. Se oli hänellä 6 vuotta. Mitään automiestä Pentistä ei tullut. Hän kertoi koko autoilijauransa aikana ohittaneensa toisen auton vain kerran. Sekin oli parkissa tien laidassa. Useamman kerran hän puolen tunnin matkalla nukahti rattiin ja ajoi ojaan.

Ei voi pitää aivan terveenä miestä joka nukkuu kaksi viikkoa kumisaappaat jalassa ja väittää, että sukat kuivuvat niissä paremmin.

Linkola välitti ihmisistä, eläimistä, mutta ei läheisistä. Läheiset saivat runtua niin että tuntui. Kun tuuli oli sotkenut verkot tai lintulaskennat  menneet mönkään, kannatti kotona olla ihan hissukseen. Ensin lensi ikkunan läpi reppu, sitten tuli ovesta mies, jolle ei juuri silloin kannattanut lausua poikkipuolista sanaa.

Huippu oli Ahvenanmaan perheristeily. Soutupaatilla Ahvenanmaan ympäri perhe mukana. Sieltä saariston läpi Uuteenkaupunkiin, edelleen Rauman Kylmäpihlajan ohi Yyteriin. Väliin mahtui koviakin kelejä. Horisontin näki vain aaltojen harjalta. Kelluntavälineitä ei kellään. Pentin mielestä pelastusliivit olisivat vain pitkittäneet väistämätöntä. Ei siellä kukaan olisi heitä auttanut.

Naiset olivat Pentistä kiinnostuneita kuin NHL-jääkiekkoilijoista ikään. Koska Pentti  ilmeisen harvoin pesi itseään ja kävi saunassa vain jouluna ja juhannuksena, hän kumisaappaissaan ja sarkatakissaan varmasti haisi alfa-urokselta. Monelle tytölle tilanne kuitenkin valkeni nopeasti, kun näkivät Linkolan homeelta ja mädältä kalalta haisevan kämpän ja olivat pari päivää soutaneet sateessa Päijänteellä.

Sen minkä Linkola teki, hän teki sen maanisella vimmalla. Mitä kovempi vastus, sitä enemmän voimaa. Ellei voima auttanut, vaivuttiin masennukseen.

Linkolasta tehtiin narria valtaapitäville. Vuorineuvokset kutsuivat hänet puhujaksi pikkujouluihinsa. Stoalaisesti he ottivat vastaan sivalluksia, joita hän taitavasti sanallisella säilällään heille jakoi. Heidän elämäntavalleen, rahoilleen, joilla yhteiskuntaa pyöritettiin, perityille, riistetyille tai lainatuille rahoille.

Jeesuksestakin yrittivät tehdä messiasta 500 vuotta syntymän jälkeen pelkästään kuulopuheiden perusteella. Niin voisi käydä Linkolallekin. Hänkin olisi muka kävellyt vetten päällä, vaikka todellisuudessa käveli sentin jäällä.

Jossain täällä Panelian soilla Pentti Linkola rengasti Satakunnan viimeiset muuttohaukat 50-luvun lopulla

Pentin veljen Martti Linkolan olen tavannut ja ollut samoilla reissuillakin. Penttiä en päässyt koskaan henkilökohtaisesti tapaamaan, mutta tiedän että samoilla teillä, soilla ja metsissä on tarvottu.

Seuraavan runon varmasti myös Eino Leino olisi halunnut omistaa Pentille:

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkaina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilviin töitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään kantaa miekkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!