Pentti Linkola In Memoriam

Luonnonsuojelija, ornitologi Pentti Linkola, 87, on kuollut

”Kun puhun kehitysavusta, tulee jälleen mieleeni vertaus Jeesus Nasaretilaiseen. Samalla lailla kun hän puhdisti temppelin rahanvaihtajista, samalla lailla Vihreä liike on puhdistettava kehitysapulaisista, sillä heidän mukanaan liike onnistuu luonnonvarain ehdyttäjänä ajamaan kaikkien muiden poliittisten puolueittenkin edelle.” (Pentti Linkola 1985)

Kun ajattelee Linkolan pitkää elämää, väistämättä tulee mieleen, ettei kuhan kalastuksella ainakaan rikastu. Ei varsinkaan, jos sitä harrastaa soutupaatilla ja talvella ikälopulla hevosenkaakilla.

Pentti Linkola syntyi 7. joulukuuta 1932.  Isä oli kasvitieteen professori Kaarlo Linkola. Äiti oli os. Suolahti. Äidin yliopistoura päättyi avioliittoon, mutta muuten suvussa vilisi tiedemiehiä, tutkijoita ja muita kuuluisuuksia.

Linkolan nuoruudenkodissa ihannoitiin saksalaisia, kuten paremmissa piireissä tuohon aikaan tapana oli. Natsismi ei ollut mikään ongelma. Pentin isosetä tunnettiin työläispiireissä valkoisena lahtarikenraalina. Valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler lomaili jatkosodan aikana Suolahtien huvilalla. Ehkäpä tämä ympäristö vaikutti myös Pentti Linkolan myöhempiin käsityksiin. Diktatuuri ei välttämättä ehkä ollutkaan huono hallintajärjestelmä eikä fasismi muita pahempi ideologia.

Pentti oli jo pienenä ylivilkas. Epäonnistumisiin reagoitiin raivokohtauksilla. Koulussa hänellä oli vaikea-asteinen tarkkaavaisuushäiriö. Kaikki muu kuin opetuksen seuraaminen kiinnosti. Ei häntä silti tyhmäksi kukaan haukkunut. Hän osasi lukea ja kirjoitti kirjeitä ja pienimuotoisia tutkimuksia ennen kouluun menoa.

Opiskelu ei ollut Linkolaa varten. 1951 hän aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot Helsingin yliopistossa, mutta vuoden päästä hän oli valmis vaihtamaan yliopistouran lintujen rengastukseen Signilskärillä. Sen jälkeen linnut veivät miestä. Hänestä tuli ammattimainen harrastajaornitologi. Ei ole varmasti montaakaan Suomen kuntaa, jossa hän ei pyöräillyt. Suomen lisäksi muissa pohjoismaissa, Euroopassa, Vienan Karjalassa.

Lintutieteellisten käsikirjojen tekoon Pentti syventyi pakonomaisella antaumuksella. Suuri lintukirja syntyi Olavi Hildenin kanssa 1955. Pohjolan linnut värikuvin valmistui 1974. Se on vieläkin yksi vaikuttavimmista teoksista lintutieteen saralla.

Linkola osallistui innokkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Häntä luonnehdittiin ekoterroristiksi. Hänen mielestään ihminen oli maapallon suurin uhka ja vitsaus. Kaikki tapahtumat, joissa ihmisiä kuoli mahdollisimman paljon olivat hyvästä. Aivan sama aiheuttiko sen sota, rutto tai kolera tai corona.  Asian tiimoilta syntyi lukuisia  kirjoja, kuten: Unelmat paremmasta maailmasta, Toisinajattelijan päiväkirjasta ja Johdatus 90-luvun ajatteluun.

Pentti Linkola oli myös perustamassa Vihreää liittoa. Hänen ohjelmansa oli kuitenkin liian radikaali Pekka Haavistolle, Heidi Hautalalle ja Eero Paloheimolle. Silloin Pentti varmasti tajusi, että Vihreillä on utopioita, mutta heiltä puuttuu menetelmät. Komsi pystyi pelastamaan Koijärven, mutta Vihreä liitto ei pelasta maailmaa. Se on vain keskustelukerho, joka haluaa kaikkea hyvää homoille, lesboille, feministeille ja kaikille yksilöille maailmassa, mikä tietenkään ei ole millään metodilla mahdollista.

Läheisten todistuksen mukaan Pentti oli yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä.

1950-luvun lopulla Pentti Linkola ryhtyi päätoimiseksi kalastajaksi. Hän kalasti mm. Päijänteellä ja Vanajanselällä. Kalastus oli Pentin mielestä sitä oikeata työtä, jota miehen piti tehdä. Hän teki siitä mission itselleen. Kalastus painottui talviakaan. Kesät vietettiin edelleen petolintujen pesillä ja lintulaskennoissa.

Linkola kalasti pääasiassa kuhaa. Hyvät kalat myytiin tukkuun, mädät syötettiin perheelle. Pataan päätyivät myös verkkoihin kuolleet uikut. Kuolleesta ketusta tehtiin kettukeittoa. Lisäsärpimeksi Pentti pyydysti lintulaudalta paskanärhiä.

Pentti Linkolan hiuksista on mitattu suurin määrä metyylielohopeaa. Säteilyä n. 10-kertainen määrä normaalitasoon verraten. Se ei silti tahtia haitannut. Soutupaatilla ei hänen kanssaan kannattanut lähteä kilpasille.

Linkola pyrki viimeiseen saakka välttämään moottorikäyttöisiä apuvälineitä. Verkkojäillä hänellä oli apunaan hevonen. Kalalaatikot vietiin 12 kilometrin päähän linja-autolle polkupyörän tarakalla, myös marraskuun pimeydessä ja vesiliukkailla. Joskus kuhat olivat pitkin tietä kymmenen kertaa tuon matkan aikana. Lopulta hän myöntyi ostamaan auton. Vain kalojen kuljetusta varten. Se oli vanha Hiace. Se oli hänellä 6 vuotta. Mitään automiestä Pentistä ei tullut. Hän kertoi koko autoilijauransa aikana ohittaneensa toisen auton vain kerran. Sekin oli parkissa tien laidassa. Useamman kerran hän puolen tunnin matkalla nukahti rattiin ja ajoi ojaan.

Ei voi pitää aivan terveenä miestä joka nukkuu kaksi viikkoa kumisaappaat jalassa ja väittää, että sukat kuivuvat niissä paremmin.

Linkola välitti ihmisistä, eläimistä, mutta ei läheisistä. Läheiset saivat runtua niin että tuntui. Kun tuuli oli sotkenut verkot tai lintulaskennat  menneet mönkään, kannatti kotona olla ihan hissukseen. Ensin lensi ikkunan läpi reppu, sitten tuli ovesta mies, jolle ei juuri silloin kannattanut lausua poikkipuolista sanaa.

Huippu oli Ahvenanmaan perheristeily. Soutupaatilla Ahvenanmaan ympäri perhe mukana. Sieltä saariston läpi Uuteenkaupunkiin, edelleen Rauman Kylmäpihlajan ohi Yyteriin. Väliin mahtui koviakin kelejä. Horisontin näki vain aaltojen harjalta. Kelluntavälineitä ei kellään. Pentin mielestä pelastusliivit olisivat vain pitkittäneet väistämätöntä. Ei siellä kukaan olisi heitä auttanut.

Naiset olivat Pentistä kiinnostuneita kuin NHL-jääkiekkoilijoista ikään. Koska Pentti  ilmeisen harvoin pesi itseään ja kävi saunassa vain jouluna ja juhannuksena, hän kumisaappaissaan ja sarkatakissaan varmasti haisi alfa-urokselta. Monelle tytölle tilanne kuitenkin valkeni nopeasti, kun näkivät Linkolan homeelta ja mädältä kalalta haisevan kämpän ja olivat pari päivää soutaneet sateessa Päijänteellä.

Sen minkä Linkola teki, hän teki sen maanisella vimmalla. Mitä kovempi vastus, sitä enemmän voimaa. Ellei voima auttanut, vaivuttiin masennukseen.

Linkolasta tehtiin narria valtaapitäville. Vuorineuvokset kutsuivat hänet puhujaksi pikkujouluihinsa. Stoalaisesti he ottivat vastaan sivalluksia, joita hän taitavasti sanallisella säilällään heille jakoi. Heidän elämäntavalleen, rahoilleen, joilla yhteiskuntaa pyöritettiin, perityille, riistetyille tai lainatuille rahoille.

Jeesuksestakin yrittivät tehdä messiasta 500 vuotta syntymän jälkeen pelkästään kuulopuheiden perusteella. Niin voisi käydä Linkolallekin. Hänkin olisi muka kävellyt vetten päällä, vaikka todellisuudessa käveli sentin jäällä.

Jossain täällä Panelian soilla Pentti Linkola rengasti Satakunnan viimeiset muuttohaukat 50-luvun lopulla

Pentin veljen Martti Linkolan olen tavannut ja ollut samoilla reissuillakin. Penttiä en päässyt koskaan henkilökohtaisesti tapaamaan, mutta tiedän että samoilla teillä, soilla ja metsissä on tarvottu.

Seuraavan runon varmasti myös Eino Leino olisi halunnut omistaa Pentille:

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkaina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilviin töitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään kantaa miekkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!