Luonnonsuojelija, ornitologi Pentti Linkola, 87, on kuollut
”Kun puhun
kehitysavusta, tulee jälleen mieleeni vertaus Jeesus Nasaretilaiseen. Samalla
lailla kun hän puhdisti temppelin rahanvaihtajista, samalla lailla Vihreä liike
on puhdistettava kehitysapulaisista, sillä heidän mukanaan liike onnistuu
luonnonvarain ehdyttäjänä ajamaan kaikkien muiden poliittisten puolueittenkin
edelle.” (Pentti Linkola 1985)
Kun
ajattelee Linkolan pitkää elämää, väistämättä tulee mieleen, ettei kuhan
kalastuksella ainakaan rikastu. Ei varsinkaan, jos sitä harrastaa soutupaatilla
ja talvella ikälopulla hevosenkaakilla.
Pentti
Linkola syntyi 7. joulukuuta 1932. Isä oli
kasvitieteen professori Kaarlo Linkola. Äiti oli os. Suolahti. Äidin
yliopistoura päättyi avioliittoon, mutta muuten suvussa vilisi tiedemiehiä,
tutkijoita ja muita kuuluisuuksia.
Linkolan nuoruudenkodissa
ihannoitiin saksalaisia, kuten paremmissa piireissä tuohon aikaan tapana oli.
Natsismi ei ollut mikään ongelma. Pentin isosetä tunnettiin työläispiireissä
valkoisena lahtarikenraalina. Valtakunnanjohtaja Heinrich Himmler lomaili
jatkosodan aikana Suolahtien huvilalla. Ehkäpä tämä ympäristö vaikutti myös
Pentti Linkolan myöhempiin käsityksiin. Diktatuuri ei välttämättä ehkä
ollutkaan huono hallintajärjestelmä eikä fasismi muita pahempi ideologia.
Pentti oli
jo pienenä ylivilkas. Epäonnistumisiin reagoitiin raivokohtauksilla. Koulussa
hänellä oli vaikea-asteinen tarkkaavaisuushäiriö. Kaikki muu kuin opetuksen
seuraaminen kiinnosti. Ei häntä silti tyhmäksi kukaan haukkunut. Hän osasi
lukea ja kirjoitti kirjeitä ja pienimuotoisia tutkimuksia ennen kouluun menoa.
Opiskelu ei
ollut Linkolaa varten. 1951 hän aloitti eläin- ja kasvitieteen opinnot
Helsingin yliopistossa, mutta vuoden päästä hän oli valmis vaihtamaan
yliopistouran lintujen rengastukseen Signilskärillä. Sen jälkeen linnut veivät
miestä. Hänestä tuli ammattimainen harrastajaornitologi. Ei ole varmasti
montaakaan Suomen kuntaa, jossa hän ei pyöräillyt. Suomen lisäksi muissa
pohjoismaissa, Euroopassa, Vienan Karjalassa.
Lintutieteellisten
käsikirjojen tekoon Pentti syventyi pakonomaisella antaumuksella. Suuri
lintukirja syntyi Olavi Hildenin kanssa 1955. Pohjolan linnut värikuvin valmistui 1974. Se on vieläkin yksi
vaikuttavimmista teoksista lintutieteen saralla.
Linkola
osallistui innokkaasti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Häntä luonnehdittiin
ekoterroristiksi. Hänen mielestään ihminen oli maapallon suurin uhka ja
vitsaus. Kaikki tapahtumat, joissa ihmisiä kuoli mahdollisimman paljon olivat
hyvästä. Aivan sama aiheuttiko sen sota, rutto tai kolera tai corona. Asian tiimoilta syntyi lukuisia kirjoja, kuten: Unelmat paremmasta maailmasta,
Toisinajattelijan päiväkirjasta ja Johdatus 90-luvun ajatteluun.
Pentti
Linkola oli myös perustamassa Vihreää liittoa. Hänen ohjelmansa oli kuitenkin
liian radikaali Pekka Haavistolle, Heidi Hautalalle ja Eero Paloheimolle.
Silloin Pentti varmasti tajusi, että Vihreillä on utopioita, mutta heiltä puuttuu
menetelmät. Komsi pystyi pelastamaan Koijärven, mutta Vihreä liitto ei pelasta
maailmaa. Se on vain keskustelukerho, joka haluaa kaikkea hyvää homoille,
lesboille, feministeille ja kaikille yksilöille maailmassa, mikä tietenkään ei
ole millään metodilla mahdollista.
Läheisten
todistuksen mukaan Pentti oli yksi maailman epäkäytännöllisimmistä ihmisistä.
1950-luvun
lopulla Pentti Linkola ryhtyi päätoimiseksi kalastajaksi. Hän kalasti mm.
Päijänteellä ja Vanajanselällä. Kalastus oli Pentin mielestä sitä oikeata työtä,
jota miehen piti tehdä. Hän teki siitä mission itselleen. Kalastus painottui talviakaan. Kesät vietettiin
edelleen petolintujen pesillä ja lintulaskennoissa.
Linkola
kalasti pääasiassa kuhaa. Hyvät kalat myytiin tukkuun, mädät syötettiin
perheelle. Pataan päätyivät myös verkkoihin kuolleet uikut. Kuolleesta ketusta
tehtiin kettukeittoa. Lisäsärpimeksi Pentti pyydysti lintulaudalta paskanärhiä.
Pentti
Linkolan hiuksista on mitattu suurin määrä metyylielohopeaa. Säteilyä n.
10-kertainen määrä normaalitasoon verraten. Se ei silti tahtia haitannut. Soutupaatilla ei hänen kanssaan kannattanut lähteä kilpasille.
Linkola
pyrki viimeiseen saakka välttämään moottorikäyttöisiä apuvälineitä. Verkkojäillä
hänellä oli apunaan hevonen. Kalalaatikot vietiin 12 kilometrin päähän
linja-autolle polkupyörän tarakalla, myös marraskuun pimeydessä ja
vesiliukkailla. Joskus kuhat olivat pitkin tietä kymmenen kertaa tuon matkan
aikana. Lopulta hän myöntyi ostamaan auton. Vain kalojen kuljetusta varten. Se
oli vanha Hiace. Se oli hänellä 6 vuotta. Mitään automiestä Pentistä ei tullut.
Hän kertoi koko autoilijauransa aikana ohittaneensa toisen auton vain kerran.
Sekin oli parkissa tien laidassa. Useamman kerran hän puolen tunnin matkalla
nukahti rattiin ja ajoi ojaan.
Ei voi pitää
aivan terveenä miestä joka nukkuu kaksi viikkoa kumisaappaat jalassa ja
väittää, että sukat kuivuvat niissä paremmin.
Linkola
välitti ihmisistä, eläimistä, mutta ei läheisistä. Läheiset saivat runtua niin
että tuntui. Kun tuuli oli sotkenut verkot tai lintulaskennat menneet mönkään, kannatti kotona olla ihan
hissukseen. Ensin lensi ikkunan läpi reppu, sitten tuli ovesta mies, jolle ei
juuri silloin kannattanut lausua poikkipuolista sanaa.
Huippu oli Ahvenanmaan
perheristeily. Soutupaatilla Ahvenanmaan ympäri perhe mukana. Sieltä saariston
läpi Uuteenkaupunkiin, edelleen Rauman Kylmäpihlajan ohi Yyteriin. Väliin
mahtui koviakin kelejä. Horisontin näki vain aaltojen harjalta.
Kelluntavälineitä ei kellään. Pentin mielestä pelastusliivit olisivat vain
pitkittäneet väistämätöntä. Ei siellä kukaan olisi heitä auttanut.
Naiset olivat
Pentistä kiinnostuneita kuin NHL-jääkiekkoilijoista ikään. Koska Pentti ilmeisen harvoin pesi itseään ja kävi saunassa
vain jouluna ja juhannuksena, hän kumisaappaissaan ja sarkatakissaan varmasti haisi
alfa-urokselta. Monelle tytölle tilanne kuitenkin valkeni nopeasti, kun näkivät
Linkolan homeelta ja mädältä kalalta haisevan kämpän ja olivat pari päivää
soutaneet sateessa Päijänteellä.
Sen minkä
Linkola teki, hän teki sen maanisella vimmalla. Mitä kovempi vastus, sitä
enemmän voimaa. Ellei voima auttanut, vaivuttiin masennukseen.
Linkolasta
tehtiin narria valtaapitäville. Vuorineuvokset kutsuivat hänet puhujaksi
pikkujouluihinsa. Stoalaisesti he ottivat vastaan sivalluksia, joita hän
taitavasti sanallisella säilällään heille jakoi. Heidän elämäntavalleen,
rahoilleen, joilla yhteiskuntaa pyöritettiin, perityille, riistetyille tai
lainatuille rahoille.
Jeesuksestakin
yrittivät tehdä messiasta 500 vuotta syntymän jälkeen pelkästään kuulopuheiden
perusteella. Niin voisi käydä Linkolallekin. Hänkin olisi muka kävellyt vetten
päällä, vaikka todellisuudessa käveli sentin jäällä.
|
Jossain täällä Panelian soilla Pentti Linkola rengasti Satakunnan viimeiset muuttohaukat 50-luvun lopulla |
Pentin
veljen Martti Linkolan olen tavannut ja ollut samoilla reissuillakin. Penttiä
en päässyt koskaan henkilökohtaisesti tapaamaan, mutta tiedän että samoilla
teillä, soilla ja metsissä on tarvottu.
Seuraavan
runon varmasti myös Eino Leino olisi halunnut omistaa Pentille:
En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkaina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilviin töitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
se kuitenkin liikkuu!
Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään kantaa miekkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
se kuitenkin liikkuu!